Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 239 (e-kirja)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on kenties yksi vuoden kohutuimmista ja kehutuimmista kirjoista. Teoksesta on tehty jo käännössopimuskin Ruotsiin.
Ja onhan tämä hieno kirja, keskimääräistä hiukan parempi minun mielestäni. Mutta vain hiukan. Rehellisesti sanoakseni en oikein ymmärrä, mikä tästä tekee erityisen kohinan arvoisen, vaikka tietysti toivotan kirjalle ja kirjailijalle kaikkea hyvää. Kyllä tämä lukea kannattaa!

Neljäntienristeys on sukupolviromaani. Se kertoo Maria-äidin, Lahja-anopin ja Kaarina-miniän tarinaa 1800-luvun lopulta 1990-luvun loppuun. Ja lisäksi vielä Onnin tarinan, joka hienosti viimeisessä osiossa antaa kokonaisvaltaisen silauksen muiden näkökulmiin.

Kerrontajärjestys on hieman haastava, mutta sisällysluettelo helpottaa asiaa. Pääluvut ovat aina kyseisen näkökulmahenkilön mukaan ja jokaisen henkilön mukana palataan ajassa vuosia taaksepäin. Vuosilukujen nimien lisäksi luvuissa on myös teiden ja katujen nimiä: Soidinpolku, Poratie, Alppijääkärintie... Kyllä ne lopulta sitten jotenkin avautuivat, mutta en pitänyt sitä ratkaisua kovin häävinä.

Ihastelin sitä, kuinka hyvin Kinnunen on onnistunut tavoittamaan etenkin naisten maailman. Maria, Lahja ja Kaarina ovat kukin hyvin omanlaisiaan naisia ja erittäin onnistuneesti kuvattuja. Heidän nahkoihinsa sujahti helposti ja kunkin sisäinen maailma avasi ovia myös heidän keskinäisiin väleihinsä ihan uudella tavalla.
Lopussa oleva Onnin osuus oli kenties kaikkein yllätyksellisin, mutta minun makuuni vähän venytetty ja puutuminen uhkasi iskeä.

Kerronnan ollessa muutoin niin taitavaa ja hienon eleetöntä, jäi harmittamaan se kuinka ajankuva tuntui paikka paikoin niin päälleliimatulta ja tekemällä tehdyltä.
Ote luvusta Hollikuja 1977:

-Äiti, mikä on Tsaion?
-Mikä?
Alunperin kasetti oli ollut Maaritin, mutta se oli siirtynyt Minnalle, joka oli päättänyt ihastua isosiskonsa entiseen lempikappaleeseen. Jokainen perheestä osasi hyräillä mukana, Tuomaskin.
-Mitä ne siinä laulaa?
-When we remember ja sitten se sana. Tsaion.
-Olisiko se Siioni? Siis Israeli.
Minna katsoi Kaarinaa melkein säälivästi.
-Mitä järkeä siinä on?
-En minä tiedä. Ja laulaahan ne Babylonian joestakin.
-Just joo.
-Olisi iltapalaa.
-Ei ole nälkä, Minna vastasi, enemmänkin muodon vuoksi.
-Silti tulet. Ja huuda Maarit alas kanssa.
Olohuoneessa Tapio oli vetäytynyt sohvan äärimmäiseen nurkkaan lukemaan Aku Ankan taskukirjaa. Tuomas istui lattialla ja rakensi legoista taloa. Laakealle pohjalle oli noussut sekalaisia seiniä ja poika koetti kiinnittää ovea niiden väliin. Tapio katseli Aku Ankan takaa yritystä puoliksi kiinnostuneena. Legot olivat alkujaan hänen.
-Ei se mahdu siihen väliin, se neuvoi isovelimäisellä äänellä.
Tuomas käänsi pohjalaatan ja kokeili ovea toiseen paikkaan.
-Ei se mahdu siihenkään.
Tuomas irrotti päällimmäisen pitkän legopalan ja koetti uudelleen. Televisiossa juonsi Heikki Hietamies.

Tulihan vuosikymmen nyt varmasti kaikille selväksi?

Neljäntienristeyksen loppukin jäi minusta vähän vaisuksi, vaikka tietysti omalla tavallaan hyvin aidoksi. Ei ne aina ole niin dramaattisia ne oikeiden ihmiskohtaloiden loput, vaikka vuosiin olisi mahtunut vaikka mitä.

Mutta onhan tämä romaani tosiaan hieno ja tämän parissa viihtyi oikein mukavasti. Se on taitava esikoisteos, jota voi suositella kenelle tahansa luettavaksi. Kannustan erityisesti miehiä tarttumaan tähän. Vaikka näkökulmat ovat vahvasti naisvoittoisia, ei tämä ole mitään romanttista viihdettä. Neljäntienristeys on sukutarina niistä luurangoista, joita voi olla minkä hyvänsä suvun kaapissa. Joskus se rakkaus on todellakin ruma sana.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa