Suomentajat: Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 893 + liitteet
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Nyt on kyllä jokseenkin mahtipontinen olo. Että jotakin pitäisi sanoa tästä klassikosta? Klassikosta, joka synnytti sellaisen kirjallisuudenlajin, joka sai minut lukemaan ja jonka ansiosta kirjallisuudesta tuli ammattini.
Tässä samalla sivuan ja vähän vertaankin lukukokemusta Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaan. Nimittäin tämän uusintalukemisen alkuunsysäsi huhtikuinen sessio, jonka aikana myös poikani (10 v.)näki ensimmäistä kertaa kyseiset elokuvat. Kirjaan hän ei ole ainakaan vielä innostunut tarttumaan. Tämä kyseinen nide onkin kyllä pelottavan paksu ja raskaslukuinen pienen kirjasinkokonsa vuoksi. Olen ostanut (ja lukenut) tämän lukioikäisenä Masalan juna-aseman kirpputorilta, vuosi oli muistaakseni 1997.
En tosiaan silloin juuri TSH:a romaanina arvostanut. Minusta se oli aivan liian venytetty, pitkäpiimäinen, huumorintajuton, vailla romantiikkaa (seksistä nyt puhumattakaan) ja henkilötkin olivat aika tylsiä. Tiesin toki jo silloin tämän klassikkoaseman rakastamani fantasiakirjallisuuden edustajana, ja koinkin tiettyä noloutta (vaikka samalla kenties uhmakkuutta?) siitä, etten tästä pitänyt. Kyllähän fantsuharrastajan kuuluu pitää TSH:sta.
No sitten tulivat ne elokuvat. Kävin kaksi ensimmäistä katsomassa elokuvateatterissa, kolmatta en voinut, sillä elokuvan pituus yhdistettynä loppuraskauteeni oli huono ja tukala yhdistelmä. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvat monta kertaa. Yksi hienoimmista kokemuksistani on ollut katsoa kaikki kolme putkeen. Siinä meni reilut 9 tuntia ja se oli totista todellisuuspakoa!
Voin sanoa pitäväni elokuvista. On tietysti ymmärrettävää, että tarinaa on täytynyt supistaa. Esimerkiksi Tom Bombadil on jätetty pois (elämälle kiitos! yksi rasittavimpia hahmoja). Pidän, vaikka jotkut muutokset ovat olleet minusta tarpeettomiakin. Nyt tätä lukiessani suorastaan hämmästyin, kuinka paljon niitä turhia muutoksia olikaan!
Tarinaahan ei tarvitse sen kummemmin selittää. Luulen, että valtaosa lukijoista tietää mistä on kyse. Tietämättömien kannattaa vilkaista vaikka Wikipediaa. Olen juonipaljastuksista nyt piittaamaton. Tämä on sen sortin klassikko, että katson valtaosan tietävän loppuratkaisun ja keskeiset käänteet joka tapauksessa.
Näin uudella lukukerralla huomasin pitäväni tästä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että Tolkien olisi voinut tiivistää yksityiskohtaista kuvailua ja maisemamaalausta. Ja edelleenkin sen perhanan Tom Bombadilin olisi voinut jättää editointipöydälle. Lisäksi lopussa oleva Konnun puhdistus tuntui melkoisen ylimääräiseltä.
Mutta totta kai on tunnustettava sekin tosiasia, että kirjoitusajankohta on ollut toinen ja vallitseva tyyli toinen. Siinä missä nykyfantasiakirjallisuudessa mennään hurjaa tahtia tapahtumasta toiseen, niin tässä viipyillään enemmän.
Nyt nautiskelin myös kielestä. Tästähän kiitos kuuluu ehdottomasti suomentajille. En tiedä, onko suomennoksen kieli ollut jo ilmestyessään vanhahtavaa, mutta ainakin nyt näin 2000-luvulla se pistää silmään vahvasti – ja oikein hyvällä tavalla. Tämä on luultavasti käännös, joka vain paranee vanhetessaan kuin hienoin haltiaviini.
Ja Portista ratsasti sisään Nazgûlien herra. Se erottui valtavana mustana hahmona tulia vasten, se uhosi mittaamatonta epätoivoa. Sisään ratsasti Nazgûlien herra, alitse portinkaaren josta yksikään vihollinen ei vielä ollut kulkenut, ja kaikki pakenivat sen kasvojen edessä.Elokuvissa – tai ainakaan niiden suomennoksissa – tämä kieliaspekti ei välity ollenkaan niin hyvin. Tässä tosin voi olla taas määräävänä tekijänä elokuvan erilaisuus. Pitkiin ja mahtipontisiin puheenvuoroihin ei ole tilaisuutta. Mutta toisaalta esimerkiksi Klonkun hassu puheenparsi olisi voitu välittää elokuvankin kautta.
Kaikki paitsi yksi. Portin takaisella aukiolla odotti vaiti ja liikumatta Hallavaharjan selässä Gandalf; Hallavaharjan joka yksin maailman vapaista hevosista kesti tuon kauhun kavahtamatta, lujana kuin Rath Dínenin kivinen kuva.
"Tänne et pääse", Gandalf sanoi ja valtava varjo seisahtui. "Mene takaisin syvyyteen joka sinulle on valmistettu! Mene takaisin! Vajoa olemattomuuteen joka odottaa sinua ja Herraasi! Mene!"
Musta Ratsastaja sysäsi syrjään huppunsa, ja katso! sillä oli kuninkaan kruunu; mutta näkyvä pää ei sitä kannatellut. Punaiset tulet loistivat kruunun ja valtavien tummien hartioiden välissä joita kaapu verhosi. Näkymättömästä suusta kuului kolkko nauru.
"Kurja houkka!" se sanoi. "Kurja houkka. Minun hetkeni on tullut. Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet? Kuole nyt! Turhaan kiroat!" Ja näin sanottuaan se nosti korkealle aseensa ja lieskat nuolivat miekan terää.
(s. 722, Kuninkaan paluu)
Huomasin nyt senkin, että Tolkien kiinnittää erityisen paljon huomiota hevosiin ja niistä huolehtimiseen! Tämä ei liity vain Rohanin ratsastajiin, vaan muutenkin. Jopa Bill-ponin tarina tulee selväksi!
Henkilöhahmot toivat omat yllätyksensä. Pidin elokuvissa roolivalinnoista sinänsä, mutta nyt TSH:n lukemisen jälkeen en ole aivan vakuuttunut kaikkien hahmojen tulkinnoista. Eniten hämmästyin Frodosta. Elokuvan Frodo oli minusta paikoin ärsyttävä kaikessa flegmaattisuudessaan ja silmien muljauttelussaan. Kirjan Frodo on paljon reippaampi ja määrätietoisempi. Yllätyin myös siitä, että kirjassa Frodo ja Sam eivät riitaannu toisin kuin elokuvassa. Klonkku ei hävitä lembas-leipiä ja syytä siitä Samia. Mikä ihmeen juttu tämä oikein oli? Miksi elokuvaan piti hakea tällaista draamaa?
Sen tiesinkin, että elokuvissa Arwenin rooli on korostetumpi kuin elokuvassa. Hänen ja Aragornin (joka ei ole lainkaan niin yrmy kuin Viggo Mortensenin Aragorn) rakkaustarina kerrotaan TSH:n liitteissä. Mutta yllätyin siitä, kuinka iso rooli kirjassa Eowynilla, Rohanin neidolla, onkaan. Miksei tätä otettu huomioon elokuvaa tehtäessä? Eowynista tulikin suosikkihahmoni. Hän on varsinainen toimija ja sankaritar, joka ei jää vain kaihoisasti huokailemaan menetetyn rakkauden perään. Nyt muisti pätkii sen verran, etten muista tuliko elokuvissa ilmi se, että Eowyn päätyy naimisiin Faramirin kanssa? Siinä vasta romanttinen tarina!
Elokuvan kohdalla jäin harmittelemaan sitä, että Sarumanin tarina ei tullut päätökseensä. Ei kerrottu, kuinka hänelle kävi. Kirjasta se toki sitten selvisi. Ja symppaan kyllä Sarumania entistä enemmän. Enttien puhe tekee kyllä hulluksi. Huum...
Yllätyksenä tuli myös se, kuinka vaikuttavasti tietyt kohtaukset ovat kirjoitettu. Esimerkiksi kokonaisuus Moriassa on todella pelottava. Ne rummut voi lukiessaankin kuula ja niskakarvat nousevat pystyyn. Minkä kauhukirjailijan maailma Tolkienissa menettikään!! Jotenkin se pimeys, ahdistavuus ja uhkan tuntu on onnistuttu lataamaan tekstiin todella voimakkaasti. Kokeilin kopioida sitä tähän, mutta ei se toimi. Minun täytyisi lainata kokonainen luku vähintään.
Elokuvissa taas Helmin syvänteen taistelu on vaikuttavan eeppinen, vaikka en yleensä (varsinkaan elokuvissa) niin taistelukohtauksista välitä. Kirjassa se jää vähän lyhyeksi, kun taas lopputaistelu Kuninkaan paluussa on se todella vaikuttava osuus.
Kyllä. Taru sormusten herrasta on vaikuttava teos, vaikka se ei minulta täysiä pisteitä saanutkaan. Se on syystäkin hieno klassikko. Tulen ihan varmasti vielä elämäni aikana lukemaan tämän kolmannenkin kerran, sillä tämä kyllä kestää useampia lukukertoja.
Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaanmaassa Mordorin joka varjojen saartama on.Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitseemaassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Kommentit
Lähetä kommentti