Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 366
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale
Sookie Stackhouse -sarja on saanut viimein päätöksen, elämälle kiitos. Tämä sarjan 13. osa on viimeinen – ja valitettavasti myös surkein. Ei pelkästään siksi, että sarja ei loppunut kuinka toivoin, vaan lähinnä siksi että... Noh... Aloitetaanpas alusta.
Jos et halua tietää, miten juttu päättyy, niin lopeta lukeminen tähän. Tulen tekemään kunnon juonipaljastuksia, jotta voin perustella kantani paremmin.
Mihin jäimmekään viimeksi? Niin. Sookie pelasti sarastimen avulla Samin hengen, josta Eric vetäisi herneet kylmään nenäänsä. Siitä huolimatta, että oli menossa naimisiin toisen vampyyrinaisen kanssa (olosuhteiden – ainakin näennäisestä – pakosta) ja suunnitteli Sookielle lähinnä mukavaa rakastajattaren osaa.
Mehän tiedämme, ettei Sookie Stackhouse moiseen suostuisi. Ei, vaikka kyseessä olisikin jumalainen Eric Northman. Ihailen sitä, että Sookie toiminnallaan osoittaa jatkuvasti itsenäisyyttään ja kunnioitusta omaa itseään kohtaan. Jos tällä sarjalla on opetus, niin se on nimenomaan se. Eihän Sookie virheetön ole ja kukapa ei olisi joskus ollut rakkaudesta sokea (okei, on sellaisiakin, mutta ei takerruta siihen). Ideana on kuitenkin itsekunnioituksen säilyttäminen eikä miehen edessä totaalinen lankeaminen, jossa oma minuus joutaa romukoppaan.
Sydänverellä keskittyy lähinnä siis vatuloimaan sitä, että mitä Sookielle ja Samille käy. Samalla tässä venytetyssä farssissa marssitetaan varmuuden vuoksi esiin vielä kerran kaikki Sookien aikaisemmat heilat, joita tietysti jokaista vanha suola janottaa enemmän tai vähemmän. Oikeasti, en olisi enää jaksanut.
Kulissina tässä on juoni, jossa Sookie koetetaan lavastaa syylliseksi murhaan. Sookien noitaystävän Amelian isä on näetsen pirun kiukkuinen siitä, että Sookie olikin ehtinyt käyttää hänen himoitsemaansa sarastinsa. Sen vuoksi isäpappa on valmis myymään sielunsa pirulle, jotta Sookielle saisi kärsiä nahoissaan. Ihan oikeasti hei... Oliko tökerö hätäjuoni vai tökerö hätäjuoni?
Ja epätoivoissaan Harris on vaihtanut vähän myös kerrontatyyliä. Tämä ei ole pelkästään Sookien minäkerrontaa, vaan ajoittain tässä on kaikkitietävä kertoja milloin mistäkin tilanteesta. Haiskahtaa petkuhuiputukselta.
Tiedän. Kuulostan kovalta ja kiukkuiselta. Olen vain niin pettynyt, niin pettynyt. Tämä sarja alkoi niin lupaavasti ja piristävästi. Muutama ensimmäinen osa oli ylivoimaisesti parasta kevyttä spefiviihdettä, jota olen aikoihin lukenut. Ja sitten tämä pilataan venyttämällä tarinaa 13 osaan (ja yhteen novellikokoelmaan), paisuttelemalla ylisten maailmaa ja Sookien ihastuttavaa ylivertaista houkuttelevuutta. Ei näin!
Suomennoksestakin on vähän jupistavaa. Joustohousut. Ihan oikeasti. Sookie laittaa ylleen joustohousut. Ja syö pitsaa. Kalle Päätalo olisi voinut kirjoittaa pitsoista, mutta ei 2010-luvulle, nuorille aikuisille suunnatun tekstin suomentaja. Ja kyllä puhutaan enemmän stretch-housuista (edelleenkin varsinkin tässä yhteydessä), kuin joustohousuista. Jälkimmäinen sopii paremmin asiatekstiin.
Puolikkaan pisteen annan huumorista, joka pitkästä aikaa taas toimi varsin hyvin ja pelasti edes vähän. Yksi kokonainen piste tulee ihan vain kunnioituksesta koko sarjaa kohtaan. Enempää ei heru, koska olen kiukkuinen kuin nälkäinen vampyyri.
The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö
Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti
Veri kielellä
Sydänverellä
Kommentit
Lähetä kommentti