Kusti kertoo: Milloin kannattaa kustannustoimittaa?

Otsikossahan tuo jo tuli. Tämän päivän aihe. Puhun nyt tästä erityisesti omakustantamisen ja kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Jos käsikirjoitus on mennyt läpi kustantamon seulasta ja kirjoittaja saa kustannussopimuksen, niin teksti on mitä ilmeisemmin valmis kustannustoimitettavaksi. Mutta tietysti tästä tekstistä voi olla apua niillekin, jotka pohtivat milloin teksti on hyvä lähettää kustantamokierrokselle.

Ideasta valmiiksi käsikirjoitukseksi

Alussa oli idea. Ja kirjoittaja katsoi idean olevan hyvä – ja hän kirjoitti sen puhtaaksi. Näin se tiivistetysti menee. En puutu nyt suuremmin siihen vaiheeseen, mitä tapahtuu ideoinnin ja käsikirjoituksen lopullisen valmistumisen välillä. Siitä aiheesta löytyy lukuisia kirjoja, ja saatan joskus kirjoittaa bloggauksen kirjailijanäkökulmasta tätä koskien.

Ideaa ei voi kustannustoimittaa. Ideaa voi pyöritellä ja kehitellä tietysti kustannustoimittajan kanssa – näin usein tehdäänkin, jos kirjailijalla on jo vakituinen kustannustoimittaja. Mutta pääsääntöisesti on hyödytöntä lähettää minulle tai kustantamolle muutaman liuskan mittaista selitystä ideasta. Idea voi olla hyvä ja toteutus huono – ja päinvastoin. Vaikka olenkin suuri Stephen King -fani, niin hänen romaaniensa ideatiivistykset kuulostavat usein aika höhlältä. Kuten vaikka Julma leikki -romaani, jonka luin viimeksi.

Kokemukseni mukaan kirjoittajat jakaantuvat käsikirjoituksen kanssa kahteen tyyppiin. "Hätäilijät" ovat innokkaita näyttämään vähän keskeneräistäkin käsistä usealle tutulle tai laittamaan osia siitä nettiin palautteen toivossa. "Pihtaajat" pitävät käsiksestään kiinni kynsin hampain, hiovat ja hiovat, ja antavat ulkopuolisen (kustin tai luottolukijan) nähdä sen vasta siinä vaiheessa kun on todella pakko. Molemmissa on puolensa – ja tietysti tämä jako ja tyypittely on tahallisen kärjistetty. Se, kumpaan ryhmään kuuluu, on sekä luonne- että ammattitaitokysymys.
"Hätäilijät" ovat usein aloittelijoita. Tarve saada kommentteja kertoo usein epävarmuudesta tekstin etenemisen kanssa. Onkohan tää nyt hyvä? Vai pitäiskö tehdä näin? Tai noin? Mutta kun Ville sanoi, että... kun taas Kaija tuumi että... ja Reijo oli sitä mieltä että... Lopputuloksena voi olla sillisalaatti, josta kirjoittajan oma ääni ei kuulu. Olen itse kirjoittajana hiukan vielä toinen jalka tässä ryhmässä.
"Pihtailijat" ovat usein jo kokeneempia kirjoittajia. He eivät kaipaa muilta varmistelua, mutta voivat jäädä oman statuksensa vangiksi. He pelkäävät maineensa menevän, jos tekstissä onkin virheitä. He haluavat näyttää jotakin varsin valmista. Haittapuolena voi olla liian lukkiutunut käsitys omasta käsikirjoituksesta ja vastahakoisuus muutosehdotuksille. "Pihtaajan" pitää tunnistaa milloin kyse on itsepäisestä jääräpäisyydestä ja milloin taas silkasta varmuudesta oman tekstin suunnan kanssa. Jos "pihtaaja" on aloittelija, hän pelkää usein ideavarkautta. Pelko on mielestäni varsin turha, vaikkakin tunteena ymmärrettävä.

Olennaista kustannustoimittajan kannalta on se, että kirjoittajalla on halu tehdä töitä käsikirjoituksen eteen ja että on jotakin, jota työstää. Ilman näitä kahta asiaa ei kustannustoimittamisessa ole mitään mieltä.

Milloin käsis on valmis kustille?

Lyhesti: silloin kun kirjoittaja kokee, että on tehnyt parhaansa käsiksensä eteen yksin.
Käsikirjoituksen tulisi siis olla kokonaisuus. Vaikka kyseessä olisi jatkokertomus, tulisi sen yhden osan olla valmis omana kokonaisuutenaan. On varsin hyödytöntä kustannustoimittaa, jos käsikirjoituksesta puuttuu kunnollinen alku tai loppu. "Se menis jotenkin tällee" ei riitä. Kustannustoimittaja ei voi kirjoittaa sitä eheäksi, se on kirjoittajan itsensä tehtävä.

Kustannustoimittajani kommenttia
omasta käsikirjoituksestani.

Kun käsikirjoitus on kirjoittajansa mielestä valmis, on syytä huilata hetki – koskee sekä kirjoittajaa että käsikirjoitusta. 1–3 kuukautta on sellainen suht hyvä aika. Käsikirjoitusta ei kannata tuossa vaiheessa edes ajatella. Kirjoittajankin on syytä tehdä jotain muuta. Joko työstää toista tekstiä (mieluiten ihan toisentyyppistä) tai keskittyä vaikkapa villasukkien kutomiseen.

Tämän jälkeen teksti on hyvä lukea kertaalleen läpi.
Jos kirjoittaja on tyytyväinen, niin ei muuta kuin kustia etsimään.
Jos ei teksti tyydytä, niin sitä pitää sitten korjata niin että se tyydyttää.

Kirjoittamisprosessissa on luonnollista, että tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Toisinaan teksti tuntuu koko kirjallisuusmaailman mullistavalta huipputeokselta – ja toisinaan tekisi mieli tuhota koko kötöstys ja olla enää ikinä kirjoittamatta mitään kauppalistaa luovempaa.
Mutta kun tekstin aikoo lähettää eteenpäin, on lähettämisvaiheessa oltava siihen tyytyväinen. Tyytyväisyys ei tarkoita sitä, että ajattelee sokeasti sen olevan nyt painoa vaille valmis. Tyytyväisyys tarkoittaa sitä, että tietää itse tehneensä parasta mihin kykenee, ja loppuhiominen tehdään ammattilaisen kanssa.

 

Kirjoittajan ja kustannustoimittajan yhteinen vihollinen on kiire

Kun teksti on kustannustoimittajalla, on kirjoittajan tehtävä ottaa taas rennosti (tai kirjoittaa uutta). Kustannustoimittajan kanssa sovitaan yhdessä aikataulu. Minä kerron asiakkaalleni jo tarjouksessani, kuinka kauan kustannustoimittamiseen menee. Sillä aikaa kun minä teen töitä, niin asiakas voi huilia.

Kustannustoimittamiseen on syytä varata aikaa. Kiire on kirjoittajan ja kustannustoimittajan yhteinen vihollinen, jonka uhri on lukija. Ja sitähän me emme halua.
Minullekin tulee toisinaan kiirepyyntöjä. Se on ihan okei sinänsä. Taksani on silloin suurempi, koska teen sen vuoksi pidempiä työpäiviä. Muiden asiakkaiden töitähän en voi siirtää sen takia, että jollakin on kiire. Nipistän silloin omasta vapaa-ajastani – ja hinta on sen mukainen.
Kiireestä huolimatta en voi hosua – vanha suomalainen kansanviisaus kyllä tietää, mitä hosumalla syntyy.

Kirjoittajakaan ei saisi hosua. Kustannustoimittajan kommentteja on syytä sulatella ja harkita. Vaikka kustannustoimittaja ei ehdottaisikaan "kirjoita koko käsis uusiksi"-tyyppistä ratkaisua, niin sanon suoraan että 1–3 viikossa ei kunnollisia ensimmäisen kustannustoimituskierroksen korjauksia tehdä romaanimittaiseen käsikirjoitukseen (novelli voi ollakin eri asia).

Kiire onkin siis asia numero yksi, joka on syytä unohtaa tässä vaiheessa – ja oikeastaan koko kirjoittamisessa. Kirjoittaminen ja kirjailijuus on kärsivällisen ihmisen hommaa. Jos sitä ei ole saanut synnyinlahjana, sitä on hyvä opetella – nöyränä opiskelen tätä taitoa myös itse.


Lopuksi vinkkaan vielä Morren maailman järjestämästä Ruukkiretriitistä, joka on maaliskuussa täällä Salossa. Tämä on juuri se tilaisuus, jossa voi jutella kanssani ideatasolla ja työstää omaa käsikirjoitustaan. Painotus on tällä kertaa historiallisessa romaanissa, mutta se ei ole välttämättömyys oman käsikirjoituksen kannalta. Kirjailija Magdalena Hai puhuu historiallisen romaanin taustatyön tekemisestä, mutta hänen työpajastaan hyötyvät varmasti kaikki kirjoittajat. Useimpien tekstien kanssa on syytä varautua tekemään taustatyötä, oli aihe/genre mikä hyvänsä.
Ehkä sarjan seuraava osa voisikin koskea sitä?