Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 365
Mistä minulle: oma ostos
Luettujen kirjojen jälkiraportointi jatkuu tällä hävyttömän löysällä mentaliteetilla. Ensi vuonna saattaa systeemi vähän muuttua, mutta palataan siihen myöhemmin.
Lukumaratonkirjaksi nappasin hetken mielijohteesta Harry Potter -sarjan toisen osan Salaisuuksien kammion. Viisasten kivenhän olin lukenut ja blogannut jo aiemmin. Nyttemmin olen lukenut jo koko sarjan uudestaan. Se on ollut yksi tämän syksyn henkisesti tärkeimpiä lukuprojekteja. Harry Potter -sarja on edustanut minulle todellista turvakirjallisuutta, johon on ihana sukeltaa, kun muu maailma pyörii liian lujaa.
Varoitan jo ennalta, että en tule kaihtamaan juonipaljastuksia tämän sarjan osalta. Jos et ole lukenut tai katsonut elokuvia, niin teepä se pian. Minusta se kuuluu jo oikeastaan yleissivistykseen tässä tapauksessa.
Tuttuun tarinaan oli helppo hypähtää mukaan, vaikka ensimmäisen osan lukemisesta olikin näemmä vierähtänyt yllättävän pitkä tovi. Harry Potterin lumo ei ole vuosien varrella kadonnut mihinkään. Oikeastaan se on vain syventynyt ja parantunut, kun yhä uusiin ja uusiin asioihin tuli kiinnittäneeksi huomiota.
Sekä Viisasten kivi että Salaisuuksien kammio ovat minusta vielä kohtuullisen kepeää lastenkirjallisuutta. Sitten alkaa synkempi vaihe. Vielä tässä osassa oli paljon enemmän huumoria kuin muistinkaan. Lockhart olikin vielä pöljempi, mitä elokuvissa annetaan ymmärtää. En muuten tiedä miksi, mutta jos Gilderoy Lockhartia pitäisi jonkun suomalaisen näytellä, Jari Sillanpää olisi minun roolivalintani tähän.
Salaisuuksien kammio antaa jo vahvat viitteet siihen, kuinka merkityksellisessä roolissa kotitontut ovat koko tarinan kannalta. En muista huomanneeni tätä ensimmäisellä lukukerralla, nyt se suorastaan pisti silmään.
Sama pätee oikeastaan Harryn ja Ginnyn suhteeseen, jonka rakentumisesta olen pitänyt valtavasti kautta koko sarjan.
Salaisuuksien kammion lukeminen meni lähinnä fiilistelyksi tuossa kesällä. Ja mikäs siinä!
Kommentit
Lähetä kommentti