The Dark Tower -serie
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: ihan liikaa
Mistä minulle: oma ostos (sekin vielä)
Musta torni -sarja:
Revolverimies
Kolme korttia pakasta
Joutomaa
Velho
(Tuulen avain – ilmestyi viimeisen osan julkaisun jälkeen 2012, en lukenut enkä lue)
Callan sudet
Susannan laulu
Musta torni
Tein sillee tyhmästi, että menin lupaamaan vuoden 2017 lopussa, että luen Kingin Musta torni -sarjan. Olihan se nyt niin kovasti noloa, etten ollut sitä lukenut. Kyse on kuitenkin (tykkäsin tahi en) Kingin pääteoksesta, joka sitoo yhteen hänen tuotantoaan merkittävällä tavalla.
Pitkäaikaiset lukijani muistanevatkin, että tätä yritelmää on ollut aiemminkin, mutta nyt päätin, että sisulla loppuun asti, prkl.
Ja kyllä se otti koville. Voi pojat ja tytöt ja kaikki muutkin sentään! Minulta meni tähän viattomaan pikkulupaukseen koko helkutin vuosi 2018. Käytännössä en oikein lukenut muuta enkä juuri kuunnellutkaan. En voinut antaa itselleni lupaa sellaiseen, koska muuten pelkäsin tämän urakan tyssähtävän siihen.
En arvioi nyt jokaista kirjaa erikseen ja muutenkin luonnehdin mieltymystäni tämän suhteen hyvin yleisluontoisesti. Tässä bloggauksessa on varmasti kuitenkin juonipaljastuksia, joten jos et ole lukenut sarjaa ja kaikesta huolimatta haluat tehdä niin, niin... no... Juonipaljastuksia on.
Juoni. Roland Deschain -niminen heppu koettaa löytää tietään Mustaan torniin jossakin toisessa todellisuudessa. Kuten kunnon fantsutarinassa, on tässäkin hänellä mukana oma joukkonsa, ka-tet. Joukkoon kuuluu Eddie, Susannah (ja hänen muut persoonansa), Jake ja Oi. Ka-tet sekoilee pitkin toista todellisuutta. Matkan eteneminen on hidasta ja täynnä sivupolkuja. Ei niin mahdottomasti, mutta kun tuo riivatun King tuhlaa sivutolkulla aikaa tylsään jaaritteluun aiheen sivusta, vierestä, takaa tai edestä. Viimeisessäkin osassa ties kuinka monta sivua puhuttiin peurojen nylkemisestä ja nahkavaatteiden tekemisestä enkä todellakaan tajunnut, miksi moinen vääntäminen oli tarpeen. Callan sudet -kirjassa niitä helkutin susia sai odottaa about 750 sivua ja viimeiset 50 sivua harpottiin rymistellen ja se sitten siitä.
Tämä jaarittelu oli se, mikä uhkasi nujertaa pienen Morren ihan totaalisesti. En. Vain. Meinannut. Jaksaa. Juoni ei kiinnostanut ihan niin paljoa.
Henkilöt. Kaikkein eniten pidin Eddiestä. Jostakin syystä tuo newyorkilaisnarkkari 1980-luvulta oli minun makuuni kaikkein eniten. Eddien tarinassa viihdyin parhaiten ja loppuvaiheessa ei voinut välttyä kyyneliltä.
Jake oli pikkuvanha penska, josta en niin välittänyt.
Susannah/Odetta/Detta/Mia jäi etäiseksi. Dettassa oli mukavasti ytyä, vaikka nainen vähän toistikin itseään.
Oi oli oikein sympaattinen mäyriäinen, jonka uskollisuus oli kovin liikuttavaa.
Roland. Jäi etäiseksi hänkin, mutta jotenkin perustellummin kuin Susannah. Roland viehätti kuitenkin kaikesta huolimatta. Hänessä oli särmää. Jotain samaa kuin Clint Eastwoodissa Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa.
Maailma. Hyvinkin kiehtova. Fallout-pelisarjaan perehtyneet pääsevät luultavasti erittäin hyvin maailmaan sisälle. Olen varma, että pelin tekijät ovat Mustan torninsa lukeneet. Kyseessä on siis jonkinlainen synkän fantastinen, western-henkinen ja samalla dystooppinen maailma. Hyvin tekninen ja toisaalta hyvinkin maalaishenkinen.
Muuta. Kaikesta nihkeästä jupinastani huolimatta Mustassa tornissa oli paljon hyvää. Se on oikeastaan vielä raivostuttavampaa, koska se olisi noussut minusta paremmin esiin, jos tätä olisi oikeasti tiivistetty ihan reilulla kädellä. Mutta kuitenkin.
Ihastelin mm. sanontoja. "Pitkiä päiviä ja miellyttäviä öitä.", "– – sanon kiitoksia, sai" ja "Minä en tapa aseellani. Hän joka tappaa aseellaan on unohtanut isänsä kasvot." jne. Ne luovat todella hienoa, omanlaistaan tunnelmaa.
Pidin yksittäisistä pienistä tarinoista, kuten Susan Delagon tarinasta, o'riza-lautasten tarinasta ja Eddien tarinasta.
Pidin lopusta, vaikka niitä oli kaksi ja vaikka toinen loppu oli niin älyttömän lohduton.
En tietenkään voi olla arvostamatta sitä valtavaa työtä, mikä tämän koko sarjan eteen on tehty ja ennen kaikkea sen sidosteisuutta niin moneen muuhun tarinaan. (Sen sijaan en pitänyt Kingin itsensä tunkemisesta tarinaan, vaikka hän sitä perusteleekin. Hölmöä.)
Kokonaisuus jäi kuitenkin raskaasti pettymyksen puolelle. Olisin halunnut pitää tästä. Musta torni -sarjalla oli kaikki edellytykset, jotta se olisi voinut nousta suosikkieni joukkoon: synkkää fantasiaa Stephen Kingiltä – mikä muka voisi mennä pieleen?! Melkein kaikki.
Mustalla tornilla on kuitenkin vakaa ja laaja fanikunta. Sarjan kohtalohan oli suorastaan vaakalaudalla Kingin onnettomuuden jälkeen (joka sekin on päässyt tähän tarinaan, huoh...). Oma puoliskoni urheasti luki tämän, ties monennenko kerran, kanssani. Häneltä kului hommaan ehkä pari kuukautta, jos niinkään kauaa. Minä tarvoin suossa hampaat irvessä. Mutta nyt se on tehty. Ensi vuonna en ota mitään kirjahaastetta. Tämä oli tässä.
-----
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että Morren maailma -blogi palaa tauolta? Ehkä!! En halua lupailla kauheasti, mutta on ollut orpoa. Kaikkein kauheinta on se, etten tahdo muistaa mitä olen lukenut, kun en ole blogannut (vanhenemisellahan ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa)! Ja olihan tämä kivaa pitkästä aikaa paukutella ajatuksiaan tuttuun blogiin.
Koetan tässä päivittää kuulumisiani, niitäkin piisaa monenlaisia :)
Mutta sitä ennen toivotan teille pitkiä päiviä, miellyttäviä öitä ja oikein kirjavaa vuotta 2019! Sanon kiitoksia.
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: ihan liikaa
Mistä minulle: oma ostos (sekin vielä)
Musta torni -sarja:
Revolverimies
Kolme korttia pakasta
Joutomaa
Velho
(Tuulen avain – ilmestyi viimeisen osan julkaisun jälkeen 2012, en lukenut enkä lue)
Callan sudet
Susannan laulu
Musta torni
Tein sillee tyhmästi, että menin lupaamaan vuoden 2017 lopussa, että luen Kingin Musta torni -sarjan. Olihan se nyt niin kovasti noloa, etten ollut sitä lukenut. Kyse on kuitenkin (tykkäsin tahi en) Kingin pääteoksesta, joka sitoo yhteen hänen tuotantoaan merkittävällä tavalla.
Pitkäaikaiset lukijani muistanevatkin, että tätä yritelmää on ollut aiemminkin, mutta nyt päätin, että sisulla loppuun asti, prkl.
Ja kyllä se otti koville. Voi pojat ja tytöt ja kaikki muutkin sentään! Minulta meni tähän viattomaan pikkulupaukseen koko helkutin vuosi 2018. Käytännössä en oikein lukenut muuta enkä juuri kuunnellutkaan. En voinut antaa itselleni lupaa sellaiseen, koska muuten pelkäsin tämän urakan tyssähtävän siihen.
En arvioi nyt jokaista kirjaa erikseen ja muutenkin luonnehdin mieltymystäni tämän suhteen hyvin yleisluontoisesti. Tässä bloggauksessa on varmasti kuitenkin juonipaljastuksia, joten jos et ole lukenut sarjaa ja kaikesta huolimatta haluat tehdä niin, niin... no... Juonipaljastuksia on.
Juoni. Roland Deschain -niminen heppu koettaa löytää tietään Mustaan torniin jossakin toisessa todellisuudessa. Kuten kunnon fantsutarinassa, on tässäkin hänellä mukana oma joukkonsa, ka-tet. Joukkoon kuuluu Eddie, Susannah (ja hänen muut persoonansa), Jake ja Oi. Ka-tet sekoilee pitkin toista todellisuutta. Matkan eteneminen on hidasta ja täynnä sivupolkuja. Ei niin mahdottomasti, mutta kun tuo riivatun King tuhlaa sivutolkulla aikaa tylsään jaaritteluun aiheen sivusta, vierestä, takaa tai edestä. Viimeisessäkin osassa ties kuinka monta sivua puhuttiin peurojen nylkemisestä ja nahkavaatteiden tekemisestä enkä todellakaan tajunnut, miksi moinen vääntäminen oli tarpeen. Callan sudet -kirjassa niitä helkutin susia sai odottaa about 750 sivua ja viimeiset 50 sivua harpottiin rymistellen ja se sitten siitä.
Tämä jaarittelu oli se, mikä uhkasi nujertaa pienen Morren ihan totaalisesti. En. Vain. Meinannut. Jaksaa. Juoni ei kiinnostanut ihan niin paljoa.
Henkilöt. Kaikkein eniten pidin Eddiestä. Jostakin syystä tuo newyorkilaisnarkkari 1980-luvulta oli minun makuuni kaikkein eniten. Eddien tarinassa viihdyin parhaiten ja loppuvaiheessa ei voinut välttyä kyyneliltä.
Jake oli pikkuvanha penska, josta en niin välittänyt.
Susannah/Odetta/Detta/Mia jäi etäiseksi. Dettassa oli mukavasti ytyä, vaikka nainen vähän toistikin itseään.
Oi oli oikein sympaattinen mäyriäinen, jonka uskollisuus oli kovin liikuttavaa.
Roland. Jäi etäiseksi hänkin, mutta jotenkin perustellummin kuin Susannah. Roland viehätti kuitenkin kaikesta huolimatta. Hänessä oli särmää. Jotain samaa kuin Clint Eastwoodissa Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa.
Maailma. Hyvinkin kiehtova. Fallout-pelisarjaan perehtyneet pääsevät luultavasti erittäin hyvin maailmaan sisälle. Olen varma, että pelin tekijät ovat Mustan torninsa lukeneet. Kyseessä on siis jonkinlainen synkän fantastinen, western-henkinen ja samalla dystooppinen maailma. Hyvin tekninen ja toisaalta hyvinkin maalaishenkinen.
Muuta. Kaikesta nihkeästä jupinastani huolimatta Mustassa tornissa oli paljon hyvää. Se on oikeastaan vielä raivostuttavampaa, koska se olisi noussut minusta paremmin esiin, jos tätä olisi oikeasti tiivistetty ihan reilulla kädellä. Mutta kuitenkin.
Ihastelin mm. sanontoja. "Pitkiä päiviä ja miellyttäviä öitä.", "– – sanon kiitoksia, sai" ja "Minä en tapa aseellani. Hän joka tappaa aseellaan on unohtanut isänsä kasvot." jne. Ne luovat todella hienoa, omanlaistaan tunnelmaa.
Pidin yksittäisistä pienistä tarinoista, kuten Susan Delagon tarinasta, o'riza-lautasten tarinasta ja Eddien tarinasta.
Pidin lopusta, vaikka niitä oli kaksi ja vaikka toinen loppu oli niin älyttömän lohduton.
En tietenkään voi olla arvostamatta sitä valtavaa työtä, mikä tämän koko sarjan eteen on tehty ja ennen kaikkea sen sidosteisuutta niin moneen muuhun tarinaan. (Sen sijaan en pitänyt Kingin itsensä tunkemisesta tarinaan, vaikka hän sitä perusteleekin. Hölmöä.)
Kokonaisuus jäi kuitenkin raskaasti pettymyksen puolelle. Olisin halunnut pitää tästä. Musta torni -sarjalla oli kaikki edellytykset, jotta se olisi voinut nousta suosikkieni joukkoon: synkkää fantasiaa Stephen Kingiltä – mikä muka voisi mennä pieleen?! Melkein kaikki.
Mustalla tornilla on kuitenkin vakaa ja laaja fanikunta. Sarjan kohtalohan oli suorastaan vaakalaudalla Kingin onnettomuuden jälkeen (joka sekin on päässyt tähän tarinaan, huoh...). Oma puoliskoni urheasti luki tämän, ties monennenko kerran, kanssani. Häneltä kului hommaan ehkä pari kuukautta, jos niinkään kauaa. Minä tarvoin suossa hampaat irvessä. Mutta nyt se on tehty. Ensi vuonna en ota mitään kirjahaastetta. Tämä oli tässä.
-----
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että Morren maailma -blogi palaa tauolta? Ehkä!! En halua lupailla kauheasti, mutta on ollut orpoa. Kaikkein kauheinta on se, etten tahdo muistaa mitä olen lukenut, kun en ole blogannut (vanhenemisellahan ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa)! Ja olihan tämä kivaa pitkästä aikaa paukutella ajatuksiaan tuttuun blogiin.
Koetan tässä päivittää kuulumisiani, niitäkin piisaa monenlaisia :)
Mutta sitä ennen toivotan teille pitkiä päiviä, miellyttäviä öitä ja oikein kirjavaa vuotta 2019! Sanon kiitoksia.
Olen tosi iloinen, että bloggasit näistä!
VastaaPoistaMinä olen lukenut sarjan tasan kerran (paitsi ekan osan alun luin aika monesti, kun en millään meinannut saada sitä luettua) ja siitä on jo kauan. Sen muistan, että lapsia ei vielä ollut, joten saatoin keskittyä lukemiseen ihan niin pitkäksi aikaa kuin halusin. Luin näitä hotkimalla ja nautin suuresti. Varsinkin se Velho-osa oli minusta tosi hyvä.
Mutta uudestaan en varmaan uskalla lukea, koska luultavasti nyt tulis kiinnitettyä huomiota (myös) niihin epäkohtiin ja siihen jaaritteluun, jota ihan taatusti olisi voinut karsia.
Hatunnosto silti sille, että sait nämä luettua! :)
Nyt tää on tosiaan poissa sydämeltä. Yksi harvoja kirjoija (ja takuulla ainoa sarja), jonka lukemattomuutta olen hävennyt :D
PoistaJa juu. Lapsuuden/nuoruuden suosikkeja ei ehkä aina kannata lukea uudestaan aikuisiällä...
Kiitos erittäin kiinnostavasta bloggauksesta! Katsoin joululomalla The Dark Towerin ja se taitaa riittää minulle toistaiseksi.
VastaaPoistaOnpa harmi, että sarja painui pettymyksen puolelle, mutta kiva, että kuitenkin kirjoitit koosteen siitä! Minulla haluttaisi kovasti palata Rolandin matkaan, mutta uudelleenluku kieltämättä hirvittää. Entä jos suosikkisarjani ei enää toisella lukukierroksella tunnukaan hyvältä? Ja onko eka osan aloitus yhtä haastava kuin aikoinaan? Aloitin ja keskeytin sen ainakin pari kertaa ennen kuin se imaisi mukaansa.
VastaaPoistaKiva jos blogisi aktivoituu taas, tekstejäsi on kiva lukea.