Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi (1937)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 205

Nuoren opettajattaren varaventtiilin (postaus Instagramin syövereissä) jälkeen tiesin haluavani lukea Valtosta lisää ja ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Nykyhetken tyttölapsi kertoo Anjasta, joka reputti yo-kirjoituksissa. Rangaistukseksi hän joutuu viettämään kesän tätiensä kanssa saaressa muun perheen matkustellessa Euroopassa. Pahaksi onneksi saaren omistaja on vaihtunut ja nykyinen omistaja, nuori agrologi Tuomo Ollikainen, vihaa naisia. Etenkin nuoria naisia. Kas kun hänellä on ollut epäonnea rakkaudessa. Siispä saarelle ei saa tulla nuoria, naimaikäisiä naisia. Hätä keinot keksii. Pienikokoinen Anja naamioidaan noin 14-vuotiaaksi tytöksi – helmaa lyhyemmäksi ja hiukset letille! –, mutta liikanokkela Anja ei ihan malta aina pysyä roolissaan. Sitä paitsi Tuomas vaikuttaa kovin kiehtovalta...

Kröhöm. Näin nykynäkökulmasta tarinan lähtökohta on hiukan häiriintynyt ja kiusallinen. Eikä se oikeastaan siitä muuksi muutu matkan varrella. Tavallaan tarina on hauska. Anja on teräväkielinen ja Valtonen kirjoittaa teräviä huomioita naisen asemasta. Mutta asetelma Anjan ja Tuomon välillä ei ainakaan nykynäkökulmasta toimi. Anja sedittelee Tuomoa, kietoo kätensä hänen kaulalleen ja pyytää hellyyttävästi milloin mitäkin, kuten pikkulapset tekevät. Tuomo taas hellittelee ja silittelee pikku-Anjaa, joka on täysin valloittanut hänen sydämensä – tyttölapsena, ei nuorena naisena.

Saarella viettävät aikaansa myös pari muuta perhettä, joiden herrat sopivat testaavansa vaimojensa uskollisuutta; toinen vikittelee toisen vaimoa, toinen toisen. Tapaus tulee tietysti ilmi ja naisten uskollisuutta puidaan muutenkin. Eräs henkilö toteaa, että hänelle suurinta vapautta on ollut luopua kaikista itseään koskevista haaveista, omistautua täysin miehelleen ja perheelleen. Siellä Valtonen pistää pienen silmäniskun omalle ammattikunnalleenkin:

Kyllikki: Jos se tekee vapaaksi, niin kyllä. Minä olen tuntenut itseni vapaaksi vasta sen jälkeen, kun jaksoin tukehduttaa oman minäni ja opin elämään muita varten.
Augusta: Se on oikeaa vapautta. Se on totuutta, joka kestää.
Aamu: Eivätkö nykyiset kirjailijat mielestänne etsikään totuutta?
Augusta: Etsivät, mutta sairaista, epänormaaleista tapauksista. Kehittymätön lukija tuntee vastakaikua ja yleistää sen itseensä. Noin teki tuo, noin minäkin. Rappeutuneisuus leviää!
Mieleen tulee tässä kohdin myös Ibsenin Nukkekoti, vaikkei sitä kirjassa mainitakaan. Myös perheväkivaltaan viitataan.

Tarina on siis aikalaisensa eikä se ole oikein kestänyt aikaa. Myös kielen tasolla nykylukija kokee olonsa helposti kiusaantuneeksi. Tuomo-setä uhkaa antaa Anjalle tuon tuostakin patukkaa. N-sana vilahtaa muutaman kerran hölmöissä ihmissyöjävitseissä.

Kaiken kaikkiaan hiukan kiusaannuttava lukukokemus – näin nykyhetken tyttölapsen näkökulmasta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Kommentit