Sivumäärä: 353
Osuuskumma-kustannuksen jäsenenä olen tietysti hiukan puolueellinen sanomaan näin, mutta näihin antologioihin voi luottaa. Tämän tekemisessä en ole ollut mukana, joten sikälis ei ole edes omaa lehmää ojassa, vaan pelkkää kollegiaalista ylpeyttä.
Hämärän periltä -antologia sisältää seuraavat novellit:
Samuli Antila: Linnavuoren vartija
Saara Henriksson: Pahalampi
Jussi Katajala: Valkea neito
Tarja Sipiläinen: Hopearisti
Niko Aslak Peltonen ja Pyry Peltonen: Sompio
Mia Myllymäki: Minä kuulun mullalle
Edith Arkko: Saat sydämeni kokonaan
J. S. Meresmaa: Räyhähenget
Kari Välimäki: Ihtiriekko
Noora Puolamäki: Painaja
Reetta Vuokko-Syrjänen: Keltainen talo
Antologia oli yllättävän tasavarma. Pieni aallokko koostui puhtaasti omista mieltymyksistä; jokin viehätti vähän enemmän, jokin vähän vähemmän. Yleensä löydän antologioista novellien väliltä isompia eroja, mutta nyt ei käynyt niin.
Hämärän periltä keskittyy ennen kaikkea kotimaiseen historiaan. Aikaikkuna liukuu epämääräisestä keskiajasta toisen maailmansodan aikaan (hyppysellisellä nykyhetkeä) erilaisin päähenkilöin. Jokaisessa novellissa on jokseenkin turinoiva sävy, kuten kauhutarinoihin kuuluukin.
Jussi Katajalan Valkea neito edustaa perinteisempää kummitustarinalinjaa rahtusella romantiikkaa. Sellainen vetoaa aina meikäläiseen.
Tarja Sipiläisen Hopearisti meni ihon alle. Ei klaustrofobikoille! Vaikka tarina päättyykin kuta kuinkin hyvin, niin helpolla ei Sipiläinen päästä piikatytön nahkoihin humpsahtanutta lukijaa.
Mia Myllymäen Minä kuulun mullalle nousi pienen aallokkoni hitusen korkeimmalle harjalle. Hyytävän tukahduttava tarina Pohjanmaan noituudesta päättyi haikean kauniisti. Tästä aihepiiristä lukisin mielelläni lisääkin, kröhöm!
Edith Arkon Saat sydämeni kokonaan vie lukijan todellisten historiallisten henkilöiden pariin. Yleensä en niin välitä näin vahvasta toden ja fiktion sotkemisesta, mutta jotenkin Arkko teki tämän niin tyylikkäästi, että se toimi. (Tai sitten hän EI sotkenut mukaan fiktiota ollenkaan ja tarina... Noh. Eipä ajatella sitä sitten sen enempää...)
Reetta Vuokko-Syrjäsen Keltainen talo päättää antologian hienosti ja jäänee takaraivoon kummittelemaan. Novellimestari kietoo monta kohtaloa yksien seinien sisään ja sai minut vahvaan liikutuksen tilaan. "Minulla oli vain yksi luoti..."
Oikein mukava pumaska iltojen iloksi, takkatulen ääreen nautittavaksi. Tosin parempi on hetkeksi aikaa laittaa joku muu hakemaan puut pimeästä liiteristä. Ihan varmuuden vuoksi.
*Allekirjoittanut on Osuuskumma-kustannuksen jäsen
Kommentit
Lähetä kommentti