Ursula K. Le Guin: Lavinia (2008 / 2009)

Lavinia
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 325

Teknisten haasteiden vuoksi bloggaamisessa on taas ollut vähän taukoa, mutta täällä minä yhä olen. Palataan niihin haasteisiin joskus toiste sitten...

Kirjailija Ursula K. Le Guin ei esittelyjä kaipaa, mutta Lavinia taitaa olla monelle vähän vieraammaksi jäänyt teos. Lavinia on eräänlainen mukaelma Vergiliuksen Aeneis-eepoksesta, joka puolestaan on omanlaisensa jatko Homeroksen Iliaalle. Aeneis kertoo troijalaisesta sotapäälliköstä Aeneiaasta, mutta Le Guinin Lavinia kertoo hänen kolmannesta vaimostaan, Latiniumin kuninkaantytär Laviniasta. 

Prinsessa Lavinia kertoo lukijalle itse tarinaansa. Hänet aiotaan naittaa Rutulien prinssi Turnukselle, jonka kuka tahansa haluaisi puolisokseen. Kaikkein eniten avioliittoa puoltaa Lavinian äiti, jonka sisarenpoika Turnus on. Äiti Amata on vähän turhankin mieltynyt Turnukseen ja rivien välistä saattaa lukea, että hänellä ja Turnuksella on hyvinkin intiimit välit.

Mutta Lavinia ei tahdo Turnusta. Hän näkee Albunean uhrilehdossa näyn, jossa hänen kerrotaan saavan rinnalleen muukalaismiehen, mutta hinta on verinen ja liitto on lyhyt, vaikkakin täynnä onnea ja rakkautta. Jumaliaan palveleva Lavinia saa isältään tukea päätökselleen, mutta äiti ja moni muu ei Lavinian päätöstä hyväksy. Ja kaikki käy juuri kuten oraakkeli ennusti...

Lavinia oli riipaiseva! On sydäntäsärkevää lukea rakkaustarinaa, jonka tietää jo ennalta lyhyeksi ja kuinka Lavinia siihen vääjäämättä alistuu. Hän pohtii miten voisi oraakkelin ennustuksen kiertää, onko hän tulkinnut väärin, mitä vaihtoehtoja on vai onko...

Rakastin kirjan kaikkia henkilöitä. Le Guinilta on lupa odottaa paljon ja tiesin, että mustavalkoisuutta ja paperinohutta stereotypiaa ei tarvitse pelätä, mutta Lavinia yllätti silti. Vaikka lähtökohdista voisi tulkita kaikenlaisia kliseisyyksiä, ei sellaisia saatu. Lavinia on nöyrä, mutta omalla tavallaan vahvatahtoinen prinsessa. Hän ei ole mitenkään ylivertainen henkilö, eikä varhaiskypsä tms. Turnus on röyhkeä nuorukainen, mutta ei pahalla tavalla – hänet on vain kasvatettu sellaiseksi ja sävyjä on muitakin. Äiti Amatan voi helposti tulkita pahaksi, mutta on hänelläkin syynsä... Ja Aeneis! Sydämeni särkyy justiinsa. Kovia kokenut troijalaispäällikkö, joka on menettänyt jo kaksi rakkautta. Millaisella lempeydellä hän suhtautuu nuorehkoon, kolmanteen vaimoonsa! Ja kuinka pässinpää hän omalla tavalla onkaan, kuten keski-ikäiset miehet nyt tuppaavat (kaikella rakkaudella) olemaan.

Laviniassa lumosi myös kieli ja kerronnan rytmi, jonka Rikman tavoittaa todella hienosti. (En uskalla ajatellakaan, miten tällainenkin voitaisiin pilata jollain tekoälykäännöksellä...) Vaikka kerronta on suoraviivaista, näkyy kielen tasolla jotenkin se hieno eeposmainen poljento. Koetin etsiä jotakin sopivaa sitaattia, jossa tämä näkyisi, mutta en oikein löytänyt sopivaa. Aistimus vaatii kokonaisuuden, mutta jospa jotain tästä ihan alusta (s. 9-10):

Kauempana utuisella ulapalla näin laivoja – rivin suuria, mustia laivoja tulossa etelästä kohti joensuuta. Pitkät airorivit nousivat ja laskivat kuin siiveniskut hämärässä.
Yksi toisensa jälkeen laivat ponnistivat vasten särkän aaltoja, nousivat ja sukelsivat selviten yksi toisensa jälkeen. Niiden pitkät kaarevat kolmiokokat olivat pronssia. Minä kyyristelin rannalla suolaisessa mudassa. Ensimmäinen laiva pääsi joelle ja ohitti minut tummana ja korkeana ja eteneni vakaasti airojen iskiessä pehmeästi veteen. Soutajien kasvoja en nähnyt, mutta korkealla laivan kokassa taivasta vasten seisoi mies tähystämässä.
Hänen kasvonsa ovat tiukat mutta suojattomat, hän katsoo pimeään rukoillen. Minä tiedän kuka hän on.

Vinosti huvittaa ajatus, että tietyssä mielessä Lavinia on nyt kuumaaakin kuumempaa romantasiaa, vaikkei olekaan kovin mausteista. Kuumien kohtausten toivossa tähän ei kannata tarttua, mutta jos kaipaa aikuisempaa otetta, synkkävireistä rakkaustarinaa ja ennen kaikkea upeaa kieltä, niin olkaa hyvä – täydellinen romantasia löytyy tästä.