Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 371
Maria Turtschaninoff on kyllä yksi luottokirjailijoitani. Hänen teoksiinsa voi tarttua luottavaisin mielin, sillä aina osuu ja uppoaa. Suomaa ei ollut poikkeus, vaikka tämä on Turtschaninoffin ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani.
Suomaan pääosassa on Nevabackan tila Pohjanmaalla. Episodeittain etenevässä romaanissa matka aloitetaan 1600-luvulta ja tullaan aina näihin päiviin asti. Aika kuluu, ihmisiä tulee, ihmisiä menee, mutta Nevabackan tila on ja pysyy. On sotaa, on rauhaa. Kuolemaa, nälkävuosia. Lapsia, vanhuksia. Rakkautta, yksinäisyyttä. Leipää ja kiviä. Kaiken ympärillä leijuu myös taianomainen kudelma, ohut, mutta merkittävä. Suomaa on varmasti niitä romaaneja, joiden lukijat sanovat etteivät lue spefiä täysin tajuamatta, että heidät on juuri huijattu sellaisen pariin.
Turtschaninoff taitaa hienosti monenlaisen tyylin. Hän leikittelee runoudella, kirjeillä ja moniäänisillä päähenkilöillä, Nevabackan asukkailla. En oikeastaan osaa edes päättää mikä episodi oli suosikkini. Mieleen nousee Charlotelle kirjoittava Alina, josta melkein tuli opettaja ja herrasväkeä; tai Sofia, joka tajusi tulleensa naurunalaiseksi hienon Perin edessä; tai Ottilia, joka uskoi olevansa käenpoika. Erityisesti sydämeen kuitenkin jäi Nevabackan viimeinen asukas, Doris-täti, joka jäi sittenkin yksin.
Suomaa kertoo paitsi Nevabackasta, myös luontosuhteestamme. Se ei aina ole kaunista kerrottavaa. Suhde on toisinaan rakas, toisinaan riitaisa. Pahinta on välinpitämättömyys ja ylimielisyys. Turtschaninoff ei saarnaa, ei moralisoi, ei opeta. Hän vain näyttää tyylikkään eleettömästi, kauniisti luontoa kuvaten.
Tänään kävin etsimässä kolmea hiehoa, jotka ovat olleet laiduntamassa ja jotka ovat nyt onnistuneet piiloutumaan niin taitavasti, että voisi luulla niiden joutuneen metsänpeittoon, ja siinä kuljeskellessani katselin metsää. Korkeita salamyhkäisiä kuusia, jotka kohosivat heleänvihreästä sammalikosta. Punaisia puolukoita, jotka iskivät ystävällisesti silmää tummankiiltävien lehtiensä keskeltä. Panin merkille metsän ihanan, raikkaan tuoksun, muuttolintujen kaihoisat vihellykset, puiden välistä siivilöityvän valon, kasteen, joka somisti hämähäkinseittejä ja kimalteli kristallien lailla kuusenoksien lomassa. Täytyin kaikesta siitä kauneudesta ja tunsin, ettei poisnukkuminen olisi lainkaan vaikeaa, kunhan saisi maata pää sammaleisella kivellä humisevien kuusten katveessa ja vetää siinä viimeisen henkäyksensä!
(s. 211)
Suomaa kestää varmasti monta lukukertaa, antaa joka kerralla jotakin uutta, mikä milloinkin puhuttelee. Sirkka-Liisa Sjöblomin suomennos on erittäin sujuvaa ja miellyttävää luettavaa. Sanna Manderin kansi ja sisäsivujen piirrokset kruunavat kokonaisuuden.
Kommentit
Lähetä kommentti