Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 429
Fantasiadekkari on suhteellisen harvinainen laji ja niinpä ilolla tartuin tähän Mari Rengon tuoreimpaan teokseen, Pihlajapalatsiin. Kirjailija Mari Renko on aloittanut uransa varsin vaikuttavasti peräti kolmella samana vuonna julkaistulla teoksella; kaksi historiallista romaania ja nuorille suunnattu fantasiateos.
Pihjalapalatsi siis aloittaa Häiveen tapauskirjat -sarjan. Tarina kertoo aatelisneito Vionasta ja keijuprinssi Elystä, joka tunnetaan ihmisten parissa mestarillisista varkauksistaan ja on saanut lisänimen Häive. Viona on nokkela 18-vuotias, joka mielellään ratkoo rikoksia. Häntä eivät pidättele sen paremmin proteesijalka kuin sukupuolikaan. Teemoina näkyvät rotuviha, huumeet ja rikollisuus, juurettomuus ja ystävyys. Pihlajapalatsia voi suositella etenkin yläkouluikäisille, myös vähemmän lukeneille.
Eräänä iltana Häive on jälleen tosi toimissa, mutta nyt käy köpelösti. Hän jää kiinni, mutta rikoksesta, johon ei ole syyllistynyt. Kuningatar Aalishin läheisin neuvonantaja, herra Everton, löydetään murhattuna Häive vierellään, kädet veressä. Tapaushan on ilmiselvä! Keijuhovi kuitenkin palkkaa Vionan selvittämään asiaa, onhan Viona alallaan paras ja prinssi Ely ei takuulla kleptomaniastaan huolimatta ole murhaaja.
Ei siis muuta kuin rikosta ratkomaan – ja sangen vauhdikkaasti se tapahtuukin. Paikoitellen ehkä liiankin vauhdikkaasti. Suvannoille olisi ollut tilaa, mutta toisaalta näin tarina pysyy varsin napakassa mitassa, varsinkin genretyypin huomioon ottaen. Yllätyin, kuinka helposti Viona saa vastauksia kysymyksiinsä, mutta eipähän tuhlaannu aikaa mihinkään tenttaamisiin tai turhiin väärinymmärryksiin.
Pihlajapalatsin maailma on 1800-lukulainen, steampunkilla höystettynä. Renko ei sorru infodumppailuun, vaan maailma rakentuu ikään kuin ohimennen dialogissa ja lyhyehköissä miljöökuvauksissa. Toistaiseksi maailma jää hitusen ohueksi minun makuuni, mutta eipä kaiken fantasian tarvitsekaan olla ns. maailmanrakennusfantasiaa. Pihlajapalatsissa painotus on juonessa. Ilahduttavasti steampunk ei jää vain estetiikaksi ja keksinnöiksi, vaan mukana on myös se punk – kapina.
Ei ole yllätys, että Elyn ja Vionan välillä vähän kipinöi, mutta romanssi jää vielä ainakin toistaiseksi vain kalpeaksi aavistukseksi. Jostain syystä mieleeni tuli Salaisten kansioiden Mulder ja Scully – en yllättyisi, jos pari ei koskaan varsinaisesti "saa toisiaan". Niin tai näin, se jää nähtäväksi.
Teksti on helppolukuista ja hyvin dialogipainotteista, kuten nuortenkirjoille on tyypillistä. Tarina kulkee vuorotellen Violan ja Elyn näkökulmissa, ja se näkyy jo kielenkin tasolla. Vionan kielenkäyttö on hienostuneempaa, Elyn vähän yksinkertaisempaa (tekemättä Elystä hahmona yksinkertaista).
Pidin etenkin vahvatahtoisesta ja sinnikkäästä Violasta. Kerrankin on myös hahmo, jonka liikanokkeluus ei häiritse. Arvostan myös sitä, ettei Viona ole varsinainen badass-mimmi.
Keijuihin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Minun on vaikea ottaa niitä vastaan muissa kuin lastenkirjoissa. Pihlajapalatsi onnistui kuitenkin vähän avartamaan suhtautumistani. Erityisen kuumana hahmona en Elyä onnistunut pitämään, vaan näin keski-ikäisen lukijan näkökulmasta suhtauduin Elyyn enemmän äidilliseen henkeen. Kaksikymmentä vuotta nuorempi Morre olisi suhtautunut ehkä toisin.
Suosikkini oli kuitenkin Yön hovissa epämääräistä klubia pyörittävä Lyrissa. Hänestä ei ottanut selvää mikä hän on naisiaan. Mieleeni tuli hiukan Pieni merenneito -piirretyn Ursula, jonka kanssa voi käydä kauppaa, mutta hinta voi olla varsin kallis.
Kaiken kaikkiaan Pihlajapalatsi oli positiivinen yllätys. Sopii mainiosti helpoksi fantasiavälipalaksi vanhemmillekin lukijoille.
Upean kansi ja sisäpuolella oleva kartta on graafikko Kaisu Sandbergin käsialaa, mutta miksi ihmeessä sitä ei mainita kirjan infolehdillä lainkaan?
EDIT: Graafikon nimen puuttuminen selvisi! Inhimillinen unohdus graafikolta itseltään ja asia korjattu uuteen painokseen. Tekevälle sattuu!
Kommentit
Lähetä kommentti