Äänikirjan kesto: 9 tuntia 36 minuuttia
Lukija: Johanna Kokko
Liisa Stenbergin esikoisromaani Ainoat lapset sijoittuu määrittelemättömän tulevaisuuden Japaniin, jossa ilmastokriisin vuoksi lasten hankkiminen on sallittua hyvin rajoitetusti. Sosiaalisesti se on vieläpä vähän noloa ja paheksuttuvaa siinä missä kerskakulutuskin. Tarinassa kuitenkin Japanissa tehdään poliittinen päätös, jossa lasten hankintaa päätetään sittenkin tukea, sillä Japaniakin uhkaa vanhuskriisi ja mitä siitä nyt tulisi, jos maahanmuuttajat kansoittaisivat koko maan...
Rina asuu Kiotossa pitkäaikaisen miesystävänsä Jinin kanssa ja odottaa kiihkeästi kosintaa – ovathan he seurustelleet jo yli viisi vuotta. Rina ei ole koskaan halunnut lapsia, tietenkään. Häntä hävettää muutenkin ylellinen elämä Jinin rikkaan ja arvostetun suvun piirissä. Rinan ystävätkään eivät halua lapsia. Oikeastaan kukaan heistä ei ole joutunut edes pohtimaan kysymystä siitä, voisiko haluta lapsia vai ei. Lapsia nyt ei vain hankita. Se siitä.
Mutta poliittinen päätös saa Rinan ja monen muunkin elämän sekaisin. Onko sittenkin ok haluta lapsia? Vaiko eikö? Kenellä on oikeus haluta lapsia? Tai velvollisuus? Ja kuka huolehtisi ikääntyvistä vanhemmista ja niistä yksinäisistä vanhuksista, kuten Rinan suojatista Hirokosta (joka oli lempihenkilöni tarinassa)?
Lähdin lukemaan Ainoita lapsia vahvasti dystooppisen scifin kärjellä, mutta se oli virheliike ja veti koko lukukokemusta vähän vinoon. Stenbergin maalaama tulevaisuuden Japani jää hyvin ohueksi kehykseksi, joka toki puolustaa paikkaansa ja on tarinan kannalta välttämätön. Mutta satunnaisesti mainitut talousrobotit ja ilmastonmuutos eivät riittäneet vastaamaan minun scifijanooni.
Stenberg pysyy hyvinkin tiukasti romaanin teemassa: kysymyksissä lasten hankkimisesta ja miten se muuttaa elämää vai muuttaako. Muita sivujuonia ei oikeastaan ole, vaikka taustalla häilyvät rasistiset poliittiset päätökset ja yhden Rinan ystävän haaveet poliittisesta urasta. Valittu linja auttaa Ainoita lapsia säilyttämään napakan mittansa, mutta etenkin romaanin ensimmäinen osa uhkasi vähän tuskastuttaa Rinan lapsiako vaiko eikö -vatuloinnissa.
Vaikka varsinainen tulevaisuuden Japani jäikin kulissiksi, niin japanilainen kulttuuri oli kyllä Stenbergillä erinomaisesti hanskassa. Ei tullut lainkaan infodumpattu olo, vaan tavat ja perinteet tulivat kautta linjan soljuvasti esiin. En itse tunne japanilaista kulttuuria juuri lainkaan, joten en tiedä oliko näissä tavoissa jotakin, mitä Stenberg olisi itse keksinyt mitä tulevaisuuden Japanissa voisi olla. Toivottavasti oli!
Ainoat lapset käy hienosti vuoropuhelua todellisen nykymaailman kanssa ihan näin suomalaisnäkökulmastakin ja on helppo tunnistaa niitä poliittisia agendoja, jotka pyörivät synnytystalkoo-keskusteluissa. Ainoat lapset ei moralisoi, saarnaa eikä pyri opettamaan. Se ei anna edes ratkaisuja, mutta ehkä monelle ajateltavaa.
Ainoat lapset on teemastaan huolimatta varsin lämminhenkinen romaani. Draama on (ainakin näin fantasiarymistelyjen jälkeen luettuna) varsin hillittyä, asiat sujuvat varsin sopuisasti. Törmäsin tämän yhteydessä termiin cozy scifi, ja se kuvaa kyllä Ainoita lapsia hyvin. Teos sopii hyvin myös sellaiselle, joka scifistä ei noin muuten väliä, mutta lapsi-asiat kiinnostavat.
Kommentit
Lähetä kommentti