Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 480
Odysseyksen nähtyäni päätin viimein lukea Kirken. Elokuvassa nimittäin Kirke-kohtaus oli minusta varsin onnistunut, mutta halusin tietää enemmän. (Noin muuten The Odyssey ei ollut kovinkaan kaksinen elokuva, ihan ok.)
Ja minkä matkan sainkaan! Jestas! Osasin odottaa varsin hyvää romaania, sillä onhan tätä kehuttu, mutta näin hyväksi en tarinaa arvannutkaan.
Kirke on siis tuttu antiikin Kreikan tarustoista. Epäilyttävä noita, joka muuttaa miehiä sioiksi. Taustalla voi olla kuitenkin muutakin ja sen Madeline Miller hienossa romaanissaan näyttää. Hän antaa Kirken kertoa oman tarinansa.
Miller ei sorru tekemään Kirkestä mitään väärinymmärrettyä naisrukkaa, joka onkin koko ajan ollut hyvis. Eikä tämä myöskään ole mikään "voimaannuttava feministinen kasvutarina". Kirke on paljon, paljon enemmän. Tätä on melkein vaikea selittää!
Kirke on siis auringon jumala Helioksen tytär ja nymfi Persen tytär. Itse asiassa Perse on okeanidi, meren titaanijumala Okeanoksen tytär. Tämä huvitti minua suuresti, sillä olen itse nimennyt Lakerta-sarjan meren jumalan Okeanokseksi. Millerin Okeanos on kovin toisenlainen. Oli miten oli, Kirke ei ole vanhempiensa suuressa huudossa. Hänellä on ruma kuolevaisen äänikin. Niinpä Kirke viihtyy varsin paljon yksin. Hän päätyy juttelemaan vangitun Prometheuksen kanssa ja saa häneltä omanlaisensa elämänviisauden. Myöhemmin Kirke rakastuu ja löytää itsestään noituuden. Rakkaus vie hänet kuitenkin ongelmiin ja hänet karkoitetaan jumalten hovista Aiaian saarelle. Siellä Kirke kohtaa mm. Odysseuksen.
Tarina oli upea! Se onnistuu olemaan hyvin visuaalinen olematta kuitenkaan kuvauksellinen infodumppi. Hyvin vähäeleisesti Miller herättää henkiin saariston kasvillisuuden, rannat, eläimet ja palatsit.
Kirken tarina itsessään on syvä ja moniulotteinen. Kirke on lapsi, nainen, jumalatar, noita, sisar, äiti... Etenkin äitiyden kuvaus oli monella tapaa riipaiseva, vaikka se ei varsinaisesti surullinen olekaan. Kirken tarina sivuaa hyvin montaa antiikin Kreikan tuttua tarinaa. Madeline Miller tuskin lukee blogiani, mutta jos satut olemaan kuulolla, niin kirjoita Minotauruksen tarina! Olisin halunnut tietää siitä lisää.
Kirke ei myöskään typisty miehet vs. naiset -tarinaksi. Naiset eivät todellakaan ole aina se jalo, kaiken kestävä ja kärsivä osapuoli, eivätkä miehet sikoja. Sodan ja viisauden jumalatar Athene on suosikkejani, mutta tässä tarinassa Athene oli uskottavasti melkoinen paskiainen. Kirken siskot eivät ole sen parempia. Miehiä on heitäkin monelaisia. Osa niitä sikoja, kyllä. Kirkellä on syynsä. Mutta eivät kaikki. Ei Odysseuskaan, vaikka mielipiteeni hänestä vaihteli tarinan aikana monella tavalla. Daidaloksesta taisin pitää eniten!
Romaanin loppu oli liikuttavan ihana enkä osannut odottaa sitä lainkaan. Siksi en oikeastaan halua avata sitä tässä enempää. Olisin voinut arvata, jos olisin lukenut Kirkestä enemmän ennen tämän romaanin lukemista, mutta en halunnut ja hyvä niin, vaikka Miller ei nojaakaan missään vaiheessa yllätyksellisyyden varaan.
Suomentaja Irmeli Ruuska on tehnyt hienoa työtä. Kielessä on vanhahtava poljento, joka sopii Kirken suuhun hyvin. Myös nimien taivutuksissa on pitkälti säilytetty vanhahtava tyyli. Esim. Hermes -> Hermeen. Mutta tyylitaju on säilytetty; Perses ei ole muodossa Perseen.
Kirke nousi kaikkien aikojen kirjasuosikkieni top 5:een. Tämä kestää varmasti useammankin lukukerran. Hieno, ajatuksia herättävä ja liikuttavakin matka.
Kommentit
Lähetä kommentti