Suomennos: Veera Kaski
Kustantamo: WSOY
Äänikirjan kesto: 12 tuntia 23 minuuttia
Lukijat: Rosanna Kemppi, Aarne Linden ja Hanna Mönkäre
Romy Hausmannin esikoisromaani Lapsikulta roikkui listallani pitkään. En tarkkaan muista miksi ja missä yhteydessä sen luettavieni listalle nostin. Konsepti kuulostaa kiehtovalta ja odotin jonkinlaista kauhutarinaa, mutta...
Tämä bloggaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!
Lapsikulta kertoo Jasminista, joka on päässyt pakenemaan syrjäisestä metsämökistä, jossa häntä on pidetty vankina. Jasmin on pakotettu uskomaan, että hän on nimeltään Lena ja hänellä on kaksi lasta, Hannah ja Jonathan. Mökin elämää on väkivaltaisin ottein hallinnut "isi". Kun Jasmin ja lapset pääsevät pakoon, alkaa asioiden selvittely. Miten oikea Lena päätyi mökkiin? Mitä hänelle tapahtui? Ja ennen kaikkea, kuka "isi" on?
Ensinnäkin tosiaan luulin, että kerrotaan mökin elämästä enemmän. Silloin se olisikin mennyt kauhun puolelle, joskin ilman yliluonnollisuutta. Nyt mökin elämästä sai lähinnä välähdyksiä ja sekavia kertomuksia, mutta pointti toki tulee niinkin selväksi. Mökin ikkunat ja ovet oli lukittu, happea sai hapenkulkulaitteesta (jota isi saattoi vähän säädellä rangaistukseksi) ja asiat piti tapahtua kellontarkasti. Lapsetkaan eivät käyneet koulussa, vaan Lena (ja sittemmin Jasmin) hoitivat opetuksen. Vain isillä oli elämää mökin ulkopuolella.
Tapahtumat keskittyvät siis Jasminin pakenemisen jälkeiseen aikaan. Äänessä on 13-vuotiaan Hannahin lisäksi myös Lenan (sen alkuperäisen) isä Matthias.
Hannah oli tavattoman raivostuttava kertoja ja kirja oli jäädä kesken jo alkumetreillä. Hannah on tietysti em. olosuhteissa kieroon kasvanut ja tarinassa hänelle diagnosoitiin myös Asperger. Tämä kyllä perustelee hyvin Hannahin tyylin kertoa asioita, joissa hän siis ulkoaopitusti selittää lukijalle tuttuja asioita, kuten mitä on happi, Otavan tähdistö ja sokeri, ja miten aina pitää vastata kun kysytään, pyytää anteeksi ja olla kohtelias. En pidä lapsikertojista juuri muutenkaan, eikä Hannah ollut poikkeus.
Matthias oli toisella tapaa rasittava. Hyvin setämies-tyyppinen henkilö, joka on olevinaan joka alan asiantuntija ja tietää asioita paremmin kuin poliisit, psykiatrit ym. Hän on aivan vuoren varma milloin kenenkin syyllisyydestä. Toki tätäkin käytöstä osin perustelee trauma. Matthiaksen ja Karinin tytär, nuori Lena, katosi 14 vuotta sitten eikä häntä ole löydetty sen paremmin elävänä kuin kuolleenakaan. Asiaa puitiin paljon ja ikävästi myös lehdistöä myöten. Jättäähän se jälkensä.
Jasmin oli kertojista ehkä se normaalein ja siedettävin, vaikka tietysti elo mökissä jätti häneenkin jälkensä. Jasminin menneisyydestä vihjailtiin kaikenlaista, mutta ne tuntuivat tarinan kokonaisuuteen nähden irrallisilta ja tarpeettomilta.
Koko romaania vaivasi turha venyttäminen ja jankkaaminen. Tarinan perusidea ei ollut hullumpi, mutta melkein puolet kirjasta tarina ei juuri etene. Jasmin muistelee ja pelkää, Matthias kiukuttelee ja Hannah kieltäytyy kertomasta asioita psykiatrille.
En arvannut syyllistä etukäteen, mutta se oli helppo arvata, että syyllinen ei ollut ainakaan se/ne jota siihen kaapuun koetettiin pukea. Näissä jännäreissä minua nyppii aina se, kuinka nerokkaiksi nämä rikolliset valjastetaan. Heillä on paljon myös onnea, pääsyjä sinne ja tänne jne. Lopussa tietysti syyllinen kertoo nautiskellen tämän kaiken, ennen kuin kokee kohtalonsa.
Ei Lapsikulta nyt varsinaisesti kaiketi ole genressään huono, mutta muistutti minulle, miksi jännärit ilman yliluonnollista tai historiallista twistiä eivät ole minun juttuni. Tästä on näemmä Netflix-sarjakin, mutta en taida vaivautua senkään pariin, vaikka ilmeisesti siitä on tehty aika omanlaisensa versio kirjaan nähden.
Kommentit
Lähetä kommentti