Äänikirjan kesto: 9 h 43 min
Lukija: Hillary Huber
Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja paitsi lukenut enemmän englanniksi (2-3 kirjaa vuodessa) niin nyt myös kuuntelin elämäni ensimmäisen äänikirjan englanniksi. Englantini ei ole kovin hyvää, mutta valitettavasti se ei parane voivottelemalla. Suomentamattomien, englanninkielisten kiinnostavien kirjojen lukeminen / kuunteleminen on oikein mainio motivaattori.
Eniten vaikeuksia on tuottanut sopivan englanninkielisten lukijoiden löytäminen. Englanninkielisissä äänikirjoissa nimittäin lukijat eläytyvät enemmän kuin suomenkielisissä. Osahan rakastaa sitä, osa ei. Minä kuulun jälkimmäisiin. En vain kestä, kun mies kimittää naishahmojen repliikkejä tai nainen möristelee mieshahmojen repliikkejä. Moni kirja jäi jo tämän vuoksi ihan alkutekijöihinsä.
T. Kingfisher pärähti suosikkikirjailijoideni kärkeen The Saint of Steel -sarjan myötä. Yhtäkään T. Kingfisherin kirjaa ei ole suomennettu, mitä ihmettelen ja suren aivan suunnattomasti. Kaikenlaista muuta bulkkifantasiaa tuppaa sieltä ja täältä, mutta ei Kingfisheriä. Argh!
Tätä vasten onkin sekä vähän noloa että koomista sanoa, että The Hollow Places oli minulle melkoinen pettymys. Tokikaan en voi olla varma siitä, johtuuko se oikeasti vain siitä, ettei kirja ollut makuuni, vaiko siitä, etten tajunnut kaikkea (vaikka mielestäni kyllä tajusin).
The Hollow Places on kauhutarina Karasta, joka auttelee avioeronsa jälkeen enoaan museossa, jossa on kaikenlaista kummaa ja mm. täytettyjä eläimiä. Yhtenä päivänä Kara löytää museon seinästä oudon reiän. Hän ja läheisen kahvilan Simon lähtevät yhdessä tutkimaan reikää, joka onkin kulkuportti eräänlaiseen välitilamaailmaan, joka on täynnä pajuja ja kulkuaukkoja. Kara kuvaakin paikkaa samanlaiseksi kuin Narniassa oleva lampipaikka, joka muuten on minunkin suosikkejani Narniasta. Toisiin maailmoihin johtavat lammet kiehtoivat mielikuvitustani aivan tavattomasti!
Kara ja Simon seikkailevat ja eksyvät pajujen seassa. He eivät ole siellä tyystin yksin, vaan välitilaan on jäänyt pidemmäksikin aikaa ihmisiä eksyksiin ja pajut... Niissä on jotakin uhkaavaa...
Sanotaan niin, että tunnistin tästä kyllä paljon hyvää. Tässä oli jotakin samantapaista kauhufiilistä kuin Guillermo del Toron elokuvissa ja H. P. Lovecraftin kauhutarinoissa. Mutta valitettavasti The Hollow Places kärsi aivan tavattoman pitkäpiimäisestä venyttämisestä. Vaikka romaani ei alkujaankaan ole kovin pitkä (Kingfisher ei mammuttikirjoja harrastele), niin tämä olisi toiminut paremmin napakkana novellina.
Iso osa venyttämisestä oli jahkailua ja pohdintaa siitä, mikä oli totta, mikä ei, miten asiat oikeasti varmasti ovat, mitä niiden täytyy olla, mitä jos sitä, mitä jos tätä... Argh! Puolivälin paikkeilla Kara löytää välitilasta selvinneen miehen toisen maailmansodan aikaiset muistiinpanot, joita luetaan suurella antaumuksella. Minusta ne eivät tuoneet tarinaan oikein mitään lisäarvoa, ainakaan niin paljon, että olisi kannattanut antaa niille niin suurta merkitystä.
The Hollow Places sisältää koomisiakin piirteitä, mutta minusta ne eivät istuneet siihen haettuun kauhutunnelmaan kovinkaan hyvin. Kauhun ja huumorin yhdistelmän kanssa olenkin tavallista nirsompi ja preferoin enemmän ihan vain pelkkää kauhua.
Hyvänä puolena mainittakoon Karan ja Simonin suhde, joka on puhdasta ystävyyttä. Minkäänlaista väen vängällä viritettyä romanssia tässä ei ole, vaikka alkuasetelmista voisikin sellaista ounastella.
The Hollow Places ei tästä huolimatta jää viimeiseksi T. Kingfisherin kirjaksi, jonka luen tai kuuntelen. Odotan ennakkotilaamaani Baldur's Gate 3:en Astarion-hahmoon liittyvää kirjaa, jonka aion myös kuunnella, sillä sen lukee Astarionin ääninäyttelijä Neil Newbon. Kirja on herättänyt vähän polemiikkia suuren maailman kirjasomessa, joten odotan mielenkiinnolla kuinka minun käy. Ja tietysti jatkan myös The Saint of Steel -sarjan parissa!
Kommentit
Lähetä kommentti