Nora Roberts: Kimmeltävä horisontti (1986 / 2015)

Treasures lost, treasures found
Suomennos: Päivi Paju
Kustantamo: Harper Collins
Sivumäärä: 314

Vuoteni kirjojen parissa lähtee näemmä hiukan nurinkurisesti, vahvasti epämukavuusalueelta. Täytyy koettaa ryhdistäytyä, ettei vaan pääse lukujumi iskemään.

Vedän yhtä lukupiiriä ja marraskuussa meillä oli teemana kauhukirjallisuus. Hölmöyksissäni heitin, että sen jälkeen varmaan joulua kohden jotain norarobertsia... Siitäkös piiriläiseni riemastuivat ja tässä sitä ollaan. Koetin sanoa, että se oli vitsi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Olen lukenut yhden Nora Robertsin teoksen aiemmin. Morriganin risti oli spefiä, huonoa ja kliseistä (en sittemmin kuitenkaan jaksanut lukea jatko-osia). Ajattelin, että josko nyt sitten tosiaan toinen mahdollisuus, mutta ei spefiä tällä kertaa. Spefi on minulle liian rakas genre, joten ehkä tulin lukeneeni jotenkin tavallista nurjamielisemmin.

Kimmeltävä horisontti kertoo Yalen yliopistossa Englannin kirjallisuuden apulaisprofessori Katesta, joka palaa Ocracoken saarelle isänsä kuoleman jälkeen. Kate jätti saaren – ja ensi-ihastus/-rakkaus Ky Silverin – taakseen neljä vuotta aiemmin. Katen etäinen isä oli tutkinut saarta ja sen merialueita. Isän kuoleman jälkeen Kate löytää papereista tiedon, että isä oli etsinyt satoja vuosia sitten uponnutta kauppalaiva Libertya ja sen kulta-aarretta. Kate haluaa tehdä isälleen vielä mieliksi ja palata suorittamaan etsinnän loppuun. Avukseen hän tarvitsee saaren parhaan sukeltajan – Ky Silverin, kuinkas muuten.

SPOILAAN KIRJAN – LOPETA LUKEMINEN TÄHÄN MIKÄLI ET HALUA SPOILAANTUA

Vaikka ei Kimmeltävä horisontti nyt sinänsä tietenkään yllätä eikä se ole tarkoituskaan. Kate ja Ky saavat tietenkin toisensa ja intohimoisen rakkauden. Näiden romaanien juju onkin siinä, miten se tapahtuu.

En pitänyt tästä. En yhtään. Mutta sinänsä on tervettä lukea näitä, koska tästäkin opin taas jotain. Tällä kertaa vielä kirkkaammin sen, mikä näissä tämän tyyppisissä romaaneissa minua ei nappaa. Minähän pidän romantiikasta ja seksistä, joten missä vika?

Kimmeltävä horisontti nojaa vahvasti henkilöihin, Kateen ja Kyhin, ja heidän rakkaustarinaansa. Pulmana on vain se, että hahmot ovat sekä kliseisiä että paperinohuita. Kate on hoikka, elegantti ja hänellä on pitkät, kiiltävät ja paksut ruskeat hiukset. Hän pitää niitä "siveällä nutturalla", mutta Ky rakastaa sitä, kun Kate vapauttaa hiuksensa kuin vesiputouksen. Ky on pitkä, tumma ja komea. Hänen silmiinsä nousee kiehtova myrsky hänen suuttuessaan. Hän on kiivas ja itsepäinen, kiihkeä rakastaja. Kaikenlainen persoonallisuus ja särmä loistavat kummastakin poissaolollaan.

Taustajuoni, kadonneen aarteen etsintä, on niin ikään ohut ja onneton. Olin toiveikas, että tässä olisi ollut jotain esim. historiallista tai sitten kilpaileva aarteenmetsästäjä tai jotain. Ei. Ky ja Kate sukeltelevat ja tietenkin ensin Ky pelastaa Katen rauskun piikiltä, ja sitten Kate pelastaa Kyn tiikerihailta. Riidellään pari kertaa. Sitten laivasta löytyy timanttisormus ja lopun voitte arvata.

Kömpelöt yksityiskohdat vesittävät loputkin. Apulaisprofessori Kate on 29-vuotias. Hän on jättänyt Kyn ja saaren neljä vuotta sitten. Koko tarina vetoaa siihen, että he olivat olleet silloin niin nuoria ja niin erilaisia. Ky on silloin vienyt Katen neitsyyden. Katella ei ole ollut muita sen jälkeen, Kylla on tietenkin naisia piisannut.
Kulta-aarteella Kate haaveilee matkustavansa Kreikkaan. Öh... Oliko 1980-luvulla Yhdysvalloista Kreikkaan matkustaminen niin kallista, että sitä varten tarvitaan miljoonien dollarien arvoinen aarre? Kate kuitenkin maksaa silmää räpäyttämättä Kylle tämän työstä 150 dollaria päivässä ja aikaa kuluu vähintään kolme viikkoa. Muutenkaan Katea (ja hänen isäänsä) ei rahan vähyys paina.
Ja kai Englannin kirjallisuudessa on muitakin kuin Byron ja Keats? Tuntuu siltä, että aina jos henkilöhahmo tutkii Englannin kirjallisuutta, esiin nostetaan vain Byron ja Keats.

Seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavan äiteliä. Äitelyys voi toisinaan olla söpöä ja tarpeellista, mutta se kaipaa vahvan kemian henkilöiden välille. Ylipäätään jos kirjaan koetetaan saada eroottista virettä, se vaatii ennen kaikkea henkilökemian. Tämä tunnutaan unohtavan näissä ihan täysin.

Pidän kirjoissa romantiikasta ja seksistä, mutta näemmä vain reiluna mausteena – ei pääasiana. Kaipaan hyvät ja vahvat henkilöt. Kaipaan kiinnostavan taustamiljöön, joka minun kohdallani tarkoittaa spefimaailmaa, historiallista miljöötä tms. Mikään yksittäinen kaupunki (New York, Lontoo...) tai "romanttinen maalaiskartano" ei riitä. Paitsi jos kartanossa kummittelee, niin voin neuvotella asiasta. Kaipaan vahvan taustatarinan. En pelkästään kipeää isäsuhdetta, vaan jotakin, joka vie tarinaa eteenpäin ja luo lisää jännitettä. Kaikki jännite ei saa rakentua sen varaan, että miten he saavat toisensa.

Kimmeltävä horisontti pakotti siis minut pohtimaan asiaa tarkemmin. Genrensä edustajana tämä on varmasti ihan ok, mutta minun makuuni aika kamala. Onneksi tämä oli sentään sinänsä maltillisen mittainen. Luin pokkaripainoksen, jossa oli järkevän kokoinen fontti.

Minun ja Nora Robertsin välit ovat tällä erää selvät. Me emme sovi toisillemme. Sellaista elämä välillä on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.
Ymmärrätte varmaan miksi.

(En löytänyt tästä yhtään kirjabloggausta.)