Sivumäärä: 441
Anniina Mikaman Tulen ja tuhkan tyttäret päätyi hyllyyni ennen kaikkea lohikäärme-teeman vuoksi, mutta myös siksi, että pidin aivan valtavasti Myrryksestä ja Taikurista ja taskuvarkaasta (jestas nuo muinaiset Instagram-arvioni ovat säälittäviä, mutta ehkä tyhjää parempia...).
Tulen ja tuhkan tyttäret sijoittuu 1500-luvun Irlantiin, jossa lohikäärme alkaa tehdä tuhoja, sillä sen rauhaa on häiritty. Vuoksilinnan linnanherran tytär Isibéal ottaa ohjat käsiinsä hyökkäyksen jälkeen. Hän lähtee pyytämään apua Brackwaterin linnaa hallitsevalta Gilroylta, jonka kanssa Isibéalin oma suku on riidoissa. Isibéalin piti aikoinaan mennä jopa Gilroyn pojan, Connorin, kanssa naimisiin, mutta...
Matkallaan Isibéal törmää neljään muuhun nuoreen naiseen: Cáitlíniin, Nóraan, Eleniin ja Moirinniin. Yhteisvoimin naiset päättävät tehdä lohikäärmeen hyökkäyksistä lopun.
Tarina sukujuonitteluineen oli itsessään vallan mainio ja yllättävän monimutkainenkin. Olin aavistuksen skeptinen miten jaksan tällaista "ystävyys on voimaa!" -juttua, mutta hähhää. Mikama ei päästänyt lukijaa niin helpolla. Ihastuin tosi paljon siihen, ettei näiden viiden yhteisrintama ollut herttaisen ystävyydentäyteinen, vaan jokaisella on myös omia toiveitaan ja halujaan, eikä ne aina käykään yksiin muiden kanssa.
Tulen ja tuhkan tyttäret soljuu eteen päin neljän näkökulman kautta. Ratkaisu on oivallinen, mutta jäin ihmettelemään miksi Moirinn jäi ilman näkökulmaa. Hän jäi tästä syystä hiukan etäiseksi.
Pride-kuukauteen sopivasti Tulen ja tuhkan tyttärissä käsiteltiin myös sukupuolen moninaisuutta. Ehkä hiukan alleviivaavan osoittelevasti minun makuuni, mutta hienolla tavalla kuitenkin.
Puoliväli tarinassa polki hiukan paikallaan. Tarina etenee muutenkin verkkaisesti, mikä on tavallaan ihan virkistävääkin. Viisikon keskinäiset suhteet saavat tietysti paljon tilaa. Koko romaani huokuu varsinaista tyttöenergiaa; miehet ovat hiukan aikaansaamattomia vätyksiä siinä missä naiset pistävät tuulemaan. Lordi Gilroyn hahmo on varsinainen sovinismin multihuipentuma. Muissa hahmoissa on harmaan sävyjä enemmänkin, mutta Gilroysta ei löydy oikein mitään hyvää.
Kielen tasolla Tulen ja tuhkan tyttäret on silkkaa timanttia. Myrryksen tapaan Mikama rakentaa maailmaa myös kielellä. Vanhahtava poljento kulkee läpi kaikkien näkökulmien.
– Olet palvellut minua hyvin uskollisesti tähänkin asti, tämä sanoi. – Haluaisin palkita uskollisuutesi jos vain voin. Siksipä kysynkin sinulta, tahtoisitko olla minun ritarini?
Siinä samassa Éamon veti miekkansa tupestaan ja lankesi maahan polvilleen Isibéalin eteen. Hän painoi päänsä ja laski miekkansa tämän jalkojen juureen. Valtava mielenkuohu sai hänet vapisemaan, ja hän vannoi pyhän valan sanoen:
– Miekkani on teidän, samoin kuin koko elämäni. Jos vain huolitte minut, minä puolustan ja suojelen teitä päivieni loppuun asti.
Kaiken kaikkiaan Anniina Mikaman Tulen ja tuhkan tyttäret on mukava, historiallinen fantasiaromaani. Ei pääse ihan suosikkieni joukkoon Mikamalta, mutta viihdyin varsin hyvin.
Kommentit
Lähetä kommentti